Koti-ikävästä

En tiedä miten koti-ikävä määritellään, mutta omalla kohdallani ikävöin kaikkea tuttua ja turvallista, ihan tavallisia suomalaisia juttuja ja tietenkin Franssia ja Miroa. Oudointa on olla ihan yksin, tai siis enhän minä täälläkään yksin ole ja asunnossakin on aina hälinää kämppisten ansiosta. Mutta se kun kukaan ei herätä enää kylmällä kuonolla tai vinkumisella, eikä voi nukahtaa toisen kainaloon. Meidänkin kolmikko on suhteellisen tiivis paketti, niin tämä yksin olo tuntuu vaan tosi tosi oudolta! 

Ensimmäiset viikot olivat pahimpia, en varsinaisesti itkenyt rakkaiden perään, vaan sitä, että täällä tuntee olevansa täysin kakkosluokan kansalainen, ketään ei kiinnosta auttaa oikeasti ja kaikki on vaan niin vaikeaa eikä mikään ole varmaa. Olin aivan satavarma, että ei saada koskaan nettiä asunnollemme ja aloin jo henkisesti valmistautumaan tylsyyteen, koululla koneella istuskeluun ja valtaviin puhelinlaskuihin. Mutta viime viikon sunnuntaina se tapahtui, netti toimii, ihan täällä minun ullakkohuoneessani asti ja hyvin toimiikin. Eikä mennyt kuin vaivaiset kuusi viikkoa! Ainakin huomasin, kuinka riippuvainen olen internetistä, varsinkin nyt, kun se on ainut portti siihen tuttuun ja turvalliseen.

Meillä oli eilen skypetreffit illallisen merkeissä.

Nyt tää ei tunnu enää niin pitkältä ja tuskalliselta. Tokihan täällä on vaikka mitä nähtävää ja koettavaa, mutta on se vaan ihana keittää kuppi teetä ja linnoittautua huoneeseen peiton alle katselemaan suomalaisia sarjoja. Tulee hetkeksi sellainen kotoisa ja turvallinen fiilis "ei tää nyt niin kauheeta olekaan". En tiedä kuka jaksaisi neljän kuukauden ajan viettää jokaisen päivän matkustellen, tutkien paikkoja ja kulttuuria. Minulla tulee jo kohta budjettikin vastaan :D

Juuri nyt on eniten ikävä Franssia ja Miroa, äitiä, veljiä, kavereita ja läheisimpiä sukulaisia, niitä jotka kuuluu siihen lähipiiriin, joka päiväiseen elämään. Ja kyllä on ikävä myös syksyä! Ei vaan mee mun päähän, että täällä on vieläkin yli 20 astetta lämmintä. Pukeudun jatkuvasti liian lämpimästi. :D Ja eniten harmittaa etten nää Suomen ruskaa. Mutta ajattelen, että kaipa se on nautittava kun kerrankin on lämmin eikä sada. Näin se on nähtävä.

Vaihto on kohta jo puolessa välissä. Vaikka loppu tuntuu vielä loputtoman pitkältä niin kun ajattelee aikaa taaksepäin niin mihin nämä kaksi kuukautta ovat menneet? Eli tuskin se loppukaan enää kaukana on. Piirsin itselleni kalenterin seinälle mistä vedän aina päivät yli. En ole varmaan koskaan odottanut joulua näin paljon. Ja mikä parasta, saavun juuri sopivasti "joulupöytään" ja vältän joulusiivouksen ;) Täydellistä!

Mielestäni paras lääke koti-ikävään on olla ruokkimatta sitä katselemalla kuvia, viettämällä kaikki illat skypessä tai muuten ajattelemalla sitä. Kun menee ja tekee, matkustelee ja viettää päiviä ulkona niin ei edes ajattele kotia. Poissa silmistä, poissa mielestä! Niin se vain on, mutta arvatkaa noudatanko tätä? Itse tykkään välillä vaan makoilla kotona ja miettiä, että onhan se hyvä juttu, että on näin paljon ikävöitävää. Tulee olo, että on ehkä löytänyt paikkansa maailmassa, eikä haikaile sieltä enää pois vaan haikailee takaisin. 

Ikävä meidän aamuhetkiä.

Ikävä meidän iltalenkkejä.

Ikävä syksyistä keliä ja kumppareita.

Ikävä pimeneviä iltoja kynttilän valossa. Yksi mitä tulen ikävöimään Suomeen palattuani on viini ja erityisesti sen hinta ;)

Ikävä Miroa.

Ikävä kaikkia ystäviä, meidän poikia ja äitiä.

Ikävä tätä kaksikkoa ja niiden riehumista ja söpöilyä.

Ikävä luontoa, hiljaisuutta ja tilaa. Täällä ei pääse rauhaan minnekään.

Ikävä meidän joka vuotisia bileitä, jotka jää nyt välistä :(

Ikävä serkkutyttöjä!

Ikävä kunnon syksyä.

Ja Suomessa olisi sitten paree olla lunta kun tulen takaisin. Joulu ei ole joulu ilman lunta!

Kaikkia ja kaikkea vaan hirmuinen ikävä, mutta 72 päivän päästä raahan taas kimpsut ja kampsut kotiin ja vietän hartaimmin odotetun joulun rakkaiden kanssa!